Galleriassa heinäkuussa Silja-Riikka Seppälä: Maantienmurtumia

Silja-Riikka Seppälän valokuvataidenäyttely Maantienmurtumia Kirjakahvilalla 13.-31.7.2015.

TodesangstSyksyn aikaiset unettomat yöt ja aamuyön levottomat unet. Voitelin huolellisesti voileipiä kello kaksi yöllä putkilampun keltaisessa valossa, ja kuulin viimeisten raitiovaunujen liukuvan rätisten pitkin Hämeentietä kohti korjaamoa. Keitin viidennen kupin teetä ja katsoin, kuinka vastapäisen kerrostalon ikkunoista sammutettiin valot, yksi kerrallaan.

Olin nähnyt toistuvasti saman unen, jossa kuljin talvisessa metsässä, ja tummapukuinen hahmo seurasi minua. Tunnistin metsän, se oli lapsuuskotini vieressä sijaitseva metsä. Siellä oli puu, joka oli kaatunut niin, että sen juuret sojottivat taivaaseen. Hahmo nojasi tähän puuhun ja kulki perässäni hiljaa, mitään sanomatta, ja kääntyessäni ympäri se katsoi luottavaisesti ja lempeästi, joskin läpitunkevasti, minuun. Metsän läpi kuljimme yhdessä merenrantaan, jossa oli kaislan täyttämää kallio. Tuuli kovaa, ja pienenpienet jäähileet kelluivat aallokossa jättimäisenä lauttana pitäen kilisevää ääntä, aivan kuin tuhannet lasinsirpaleet pussissa. Hahmo otti minua kädestä kiinni ja sukelsimme veden alle. Emme olleet enää suomalaisessa vesistössä. Oli yhtäkkiä kesä. Vedenpohja täyttyi monenkirjavista ja muotoisista otuksista ja kasveista ja kaloista. Emme puhuneet mitään, välillä kävimme haukkaamassa happea veden pinnassa valkoisten jäälauttojen välissä pujotellen. Lopulta hahmo liukui hiljaa vettä pitkin pois luotani, ja vilkutti minulle kaukaa. Yhtäkkiä keuhkoni täyttyivät vedellä, ja oli pakko päästä pintaan. Sukelsin kovaa vauhtia henkeä haukatakseni, rintaa poltti ja jalat pyristelivät vesikuplien seassa. Pintaan päästyäni heräsin aina kuin hiessä kylvenneenä sängystäni.

Unet ovat subjektiivisia, omakohtaisia aistielämyksiä, jonka aikana käsitellään ajatuksia, tunteita ja mielikuvia. Jo neuropsykologisesti katsottuna uni on mielenkiintoinen tila. Etenkin REM-univaiheessa ihmisen sydämen syke voi vaihdella suuresti, samoin hengitys, ja elimistö toimii lähes kuin valvetilassa. EEG-käyrät todistavat, kuinka aivotoiminta on vilkasta, vaikka vartalolihakset toimivat kuin halvaantuneella. Antropologisissa katsantokannoissa unta pidetään useissa kulttuureissa sielunvaelluksena, jolloin sielu kulkee toiseen todellisuuteen, jopa henkimaailmaan. Esimerkiksi suomalaisessa kulttuuriperinteessä unen on katsottu olevan henkiolento, jota on laulurunojen kautta pyydetty auttamaan ongelmanratkaisussa. Ennen vanhaan hakeuduttiin shamaanien, tietäjien, luokse, kun haluttiin tietää mistä unissa oli kyse. Päätin ryhtyä oman elämäni shamaaniksi ja tutkia unieni alkuperää. Tämä uni toistui, ikään kuin haluten kertoa minulle jotakin, aivan kuin se olisi odottanut minua. Hahmoakaan en tunnistanut. Päätin jälleenrakennuttaa unimaisemani. Idea osoittautui osittain melko suuruudenhulluksi, sillä muisto unesta muutti joka muistelun kerralla muotoaan.

Laitoin shamaanimaskini päälle, eläydyin siis täysin unieni maailmaan ja menin lapsuudenmetsään kuvaamaan talvella hahmoni ja metsäni. Kävin kuvia läpi uudestaan ja uudestaan tutkaillen samalla untani. Kuvatessani sisälläni pauhasi lempeä rauha. Metsässä tuli pyhä olo, kuin kirkossa. Oli aivan hiljaista lehtien havinaa ja pienten eläinten rapinaa lukuun ottamatta. Mallini ja minun välillä vallitsi sanaton yhteys, kun näin unieni saavan elävän muodon linssin läpi. Tunsin päässeeni lähemmäksi uniani, mutten vieläkään tiennyt merkitystä.

En saa ehkä koskaan unestani täysin kiinni. Vaikka rakennutin uneni taiteeksi ja tarkkailen valokuvia vielä kuukausien jälkeen, pohdin miksi sama uni toistui mielessäni koko talven ajan. Kuvat muodostuivat sielunmaisemikseni välähdyksiksi unistani. Rauhaa tekeminen antoi sinänsä, sillä unet lakkasivat toistumasta. Myöhemmin tajusin, mihin aikaan.

Keväällä hain kouluun. Tunsin muutoksen. Tässä minä todella irrottauduin lapsuudestani, minun suojelijastani, takapihan metsästä, hattaroista, teekutsuista, syntymäpäiväjuhlista, alepan muovikasseista ja tuulitakakeista, eteisen tutusta hajusta. Turvasta, ja nyt heittäydyin uuteen maailmaan. Mutta jokin kertoi minulle, että vaikka mitä tapahtuisi, elämä kantaa, kaikkien muutosten varrella. Karjalaisten vanhan käsityksen mukaan luonto oli ihmisen suojelushaltija. Tämän olennon nimestä on tullut sekä ympäristöä tarkoittava sana luonto että perustavanlaatuisia ihmisen henkisiä piirteitä tarkoittava sana luonne. Luonto siis vastaa hieman kristinuskon suojelusenkeleitä. Jokaisella ihmisellä on luonto, joka seuraa häntä suojellen ja tuoden onnea. Luonto voi kulkea ihmisen edellä ikään kuin kuvajaisena, hahmona, etiäisenä. Hahmo vilkutti minulle lapsuuden rannaltani ja päästi minut sukeltamaan omillani ihmeelliseen vedenalaiseen maailmaan. Mutta tällä kertaa opin hengittämään, enkä räpistellyt takaisin pintaan. Uneni oli saattanut minut uuteen elämänvaiheeseen.

 

 

← Previous post

Next post →

1 Comment

  1. Laila Jokinen

    Todella mielenkiintoinen aihe, täytyy tulla katsomaan.

Vastaa