Artikkeli Turun Sanomat,  21.4.1999 , Olavi Jama

Pappa-Aristoteles panee kassakoneet laulamaan

Ovatko Chinatownin ja Takaa-ajetun käsikirjoittajat lukeneet Aristoteleen Runousoppia? Onko 2 300 vuotta sitten keksityn ”oikean nautinnon” periaate juuri se oivallus, jonka avulla Hollywood-elokuvat ja Kalifornian auringossa tuotetut saippuaoopperat menestyvät?

Ari Hiltusen tutkimus osoittaa, ettei amerikkalaisten käsikirjoittajien enää tarvitse lukea vanhoja kreikkalaisia. He tietävät muutenkin mistä hommassa on kysymys. Kysymys on oikein viritetystä dramaturgiasta, joka tuottaa katsojille mielihyvää.

Pelkkä tunteitten vyöryttäminen ei kuitenkaan riitä. Mielihyvää on myös tuotettava niin monella tasolla kuin mahdollista. Älylliset elementitkään eivät ole tässä puuhassa kiellettyjä.

Hiltusen tutkimuksen kohteena on menestystarinan formula sinänsä, mutta käytännössä hän keskittyy elokuvaan ja televisioon. Tämä saattaa olla jopa historiallisesti perusteltua. Sofokleen ja Euripideen suuret draamat olivat aikansa suurta viihdettä ja samoin porvarillinen romaani ennen elokuvan aikakautta. Tarinan kertomisen raskas teknologia on tänä päivänä keskittynyt elokuvaan.

Sata miljoonaa kuluttajaa ei voi olla väärässä. Pappa-Aristoteleen katharsis laittaa kassakoneet laulamaan.

Mielihyvää kaikille aisteille

Onnellinen loppu ei ole välttämätön, mutta suotava se on. Aristoteles piti enemmän Ifigeneia Tauriissa -näytelmästä kuin Kuningas Oidipuksesta, koska Oidipukselle kävi lopussa kolkosti.

Niin myös Hollywood. Juuri siksi koekatselijoiden reaktioita tarkkaillaan, jotta hankalanpuoleinen käsikirjoitus saataisiin ensi-iltakuntoon. Ja juuri siksi Ridley Scottin kulttielokuvasta Blade Runner on kaksi versiota, Director’s Cut ja Hollywoodin Oma.

Elokuva on draamaa kaikille aisteille – samoin televisio. Draaman juoni on rakennettava niin, että se herättää katsojissa sääliä ja pelkoa, Aristoteles kirjoittaa Runousopissaan. Draaman on lisäksi vapautettava katsoja näistä tunteista mielihyvää tuottavalla tavalla. Siinä meille katharsis.

Hiltunen käyttää muutakin aristotelista terminologiaa. Kun Aristoteles puhuu peripeteiasta, klassisen draaman käännekohdasta, amerikkalaiset käsikirjoitusoppaat korostavat tarinan juonipisteitä, tapahtumia, jotka kääntävät juonenkulun toiseen suuntaan.

Samoin sekä Takaa-ajetun tohtori Kimble että Ilman kavaluutta -sarjan Paula Markkanen joutuvat hamartian, kohtalokkaan erehdyksen kouriin. He tekevät ehkäpä yhden ainoan erehdyksen, joka saattaa heidän onnettomuutensa liikkeelle, mutta he tekevät sen hyvästä sydämestään. He ovat sankariainesta ja sillä siisti.

Menestyvän elokuvan formula

Hiltunen korostaa, että draaman oikeaa rakennetta vastaa tietynlainen emotionaalinen rakenne. Menestyselokuva panee meidät tuntemaan samalla tavalla ja siihen tarvitaan eläytymistä. Jos julman gangsterikoplan pöydän alla tikittää pommi, me emme sittenkään ole kovin huolissaan heidän onnettomuudestaan, mutta oman vaimonsa murhasta tuomitun tohtori Kimblen kohtalo on myös meidän kohtalomme.

Me yksinkertaisesti haluamme, että sankarit selviävät. Me emme kestä, että he kokevat kärsimystä, jota he missään nimessä eivät ansaitse.

Hiltunen puhuukin epäoikeudenmukaisesta kärsimyksestä eläytymisen ja samastumisen välttämättömänä ehtona. Syvällä sisällämme asustaa luojan kiitos moraali, joka vaatii, etä asiat on saatava oikealle tolalle.

Niin yksinkertaista menestyselokuvan teko on – tai siltä se näyttää. Hiltunen korostaa tutkimuksensa lopussa, että on parempi puhua ”oikean nautinnon oivalluksesta” kuin ”oikean nautinnon mallista”.

”Oikeaa nautintoa on sovellettava joustavasti kunkin tarinan erityisluonteen huomioon ottaen”, Hiltunen kirjoittaa. Menestyselokuvan formula ei ole jäykkä kaava, jota pakonomaisesti toistetaan. Tarvitaan myös tekijöiden persoonallisuuden kosketusta.

Entä kotimainen televisiodraama?

Hiltunen katselee myös suomalaista televisiodraamaa aristotelelais-hollywoodilaisesta näkökulmasta. Hän viittaa Yleisradion tutkijoiden Juha Kytömäen ja Ari Savisen tutkimukseen, jonka keskeinen viesti on, että katsojat eivät pysty eläytymään suomalaiseen fiktioon. Suomalaisten käsikirjoittajien draamat eivät siis ole syvässä aristotelisessa mielessä onnistuneet herättämään katsojissa sääliä ja pelkoa henkilöidensä puolesta.

Hiltunen epäilee, että kotimaisen draaman maailma on suomalaisille katsojille joko ”väärä” (tekijöiden oma ”taiteellinen” maailma) tai sitten se on liian pessimistinen tai jopa liian tuttu.

”Vakavan draaman pessimistinen maailmankuva ei anna katsojille keinoja kuvattujen asioiden käsittelemiseen vaan asettaa jo muutoinkin kovalla koetuksella olevan arkipäivän optimismin kyseenalaiseksi”, Hiltunen kirjoittaa.

Ari Hiltunen kirjoittaa selkeästi, vaikka toistelee kyllä aika lailla avainkäsitteitään. Hän tutkii Hollywood-dramaturgiaa vakavalta kannalta eikä silti uppoudu liikaa sen lumoihin. Hiltusen analyysi osoittaa, että menestyselokuvien käsikirjoittajat ja tekijät ovat aivan oma lajinsa ja ns. vakavan taiteen tekijöillä saattaisi olla hiukan oppimista Hollywoodin ammatinharjoittajilta.

Hiltunen toteaa, että Euroopassa ja Suomessakin on totuttu suhtautumaan Hollywood-dramaturgiaan vähättelevästi. Tutkija huomauttaa, että eurooppalainen elokuva alkoi 1960-luvulta lähtien vieraantua selkeästä tarinankerronnasta. Ideologiat ja -ismit hyökkäsivät elokuvan kimppuun ja syntyi eurooppalainen taide-elokuva, joka hukkasi suuret katsojajoukot.

Aivan oikein. Tällainen ylitaiteellinen eurooppalainen ohjaaja keekoilee Bernando Bertoluccin Viimeinen tango Pariisissa -elokuvassa ja ainakin minun silmissäni Bertolucci on tarkoittanut sen koomiseksi hahmoksi.

OLAVI JAMA

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa. Menestystarinan anatomia. Gaudeamus.

Ari Hiltunen alustaa tänään Turun Kirjakahvilassa aiheesta ”Aristoteles Hollywoodissa”. Tilaisuus alkaa klo 18.