Artikkeli Turun Sanomat,  30.4.2005  , Markku Soikkeli

Kanta päästä: Mistä me uneksimme, jos uneksimme yhteiskunnasta?

Optimismi ei ota tarttuakseen. Ne jotka ovat saavuttaneet autuutensa uskomalla seuraavan sukupolven teknologiaan tai työmarkkinoihin eivät kykene vakuuttamaan epäluuloista enemmistöä. Nykypäivänä on turha puhua hyvinvointiyhteiskunnasta, kun yhteiskunnasta ylipäänsä ei ole jäljellä ydinajatusta, jota kehittää. Yhteiskunnan sijaan pystymme puhumaan enää kansallisvaltion myyttisestä historiasta tai mainosmedian mukaan rajatusta markkinasektorista. Ihmettelen silti, mistä me suomalaiset mahdamme vielä uneksia, jos uneksimme yhteiskunnasta? Vai onko jäljellä muuta uneksittavaa kuin eristyviä enklaaveja, fantasioita elämäntavan ympärille ryhmittyvästä kyläyhteisöstä?

Viime tiistaina (26.4.) Turun Kirjakahvilassa järjestettiin tilaisuus jakaa mielikuvia mahdollisesta yhteiskunnasta. Keskustelijoiksi oli kutsuttu professori, terapeutti ja kirjailija, ydinryhmä jollaisesta luulisi utopioitakin irtoavan. Kirjakahvilan illassa kävi kuitenkin selväksi, että runsaslukuinen yleisö halusi fantasioiden sijaan jakaa pikemminkin painajaisensa siitä, millaiseksi suomalainen yhteiskunta on muuttunut. Tai kuten joku yleisöstä tokaisi: yhteiskunnan sijaan mediassakin puhutaan vain markkinavoimista.

Yhteiskunnasta on tullut tyhjä kattokäsite. Sillä voidaan niputtaa sekä mainitut markkinavoimat että niihin liittyvät kuvitelmat, pelot, toiveet ja tilastolukemat. Mielenkiintoista Kirjakahvilan ilmapiirissä ei ollut niinkään se huumorintajuinen pessimismi, jolla maailmantilasta puhuttiin, vaan se mihin ihmisten tiedot ja mielikuvat perustuivat: television välittämiin dokumentteihin. Jokaisen puheenvuoron yhteydessä viitattiin televisioon nimenomaan globaalin kuvan välittäjänä, kohtuullisen vakavasti otettavana todistajanlausuntona. Asiantilan täytyi olla ainakin kohtuullisen lähellä totuutta, koska se oli televisiossa kaikkien ulottuvilla.

Televisio voi siis välittää uskottavan kuvan siitä, miltä maailma näyttää. Mutta voisiko televisio välittää myös utopioita? Kysymys on tähdellinen etenkin siihen nähden, että utopia kirjallisuuden lajina tuntuu kadottaneen perintönsä ja tarkoituksensa. 1800-luvulta alkaen utopiat ovat olleet yhä historiatietoisempia, massojen elämään sovitettuja pessimistisiä kuvitelmia, dystopioita. Utopialajin sisäisen köyhtymisen on tieteiskirjailija Thomas Disch määritellyt (Leo Tolstoin) kuuluisaa maksiimia mukaillen: jokainen utopia on onnellinen samalla tavalla, mutta jokainen dystopia on sentään hirvittävä omalla tavallaan. Viimeinen isku utopiakirjallisuudelle on ollut käsitys evoluutiosta niin biologisen kuin kulttuurisenkin kehityksen taustalla. Miten voisi kuvitella täysin toisenlaista yhteis- ja ihmiskunnan tilaa erillään historian determinismistä ja evoluution takaamasta edistyksestä?

Television tarjoama jokapäiväinen vastaus on heittäytyminen kuvavirtaan. Kuvavirta täyttää vapaa-ajan ja viettää kohti huomista ilman hetkeksikään seisahtuvaa väitettä, peilikuvaa siitä, millainen maailma on juuri nyt. Mielipiteiden pluralismi, jota televisio ja internet uskottelevat tarjoavansa, on anarkiaa, jonka kautta vastaanottaja hajottaa enemmän kuin hallitsee. Ehkä utopiakirjallisuutta tarvittaisiin silti lohdutukseksi – niille ihmisille, joilla on rohkeutta irrottaa itsensä television ja kännykän viestiverkosta. Utopiakertomuksethan ovat paljon enemmän kuin kannanottoja ihmisen kyvystä sosialisoitua. Ennen kaikkea ne kertovat kyvystämme sietää yksinäisyyttä utopian ulkopuolella.

MARKKU SOIKKELI

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjallisuudentutkija.