Kuluneen vuoden aikana olen maalannut useita omakuvia. Pohjaan työni ottamiini valokuviin. Teen toisintoja maalaamieni kuvien pohjalta häivyttääkseni alkuperäisen kuvan samaan tapaan kuin analogisen median replikointi kopiokoneella tai magneettinauhalle johtaa aina informaation vähenemiseen.

Olenko itse huonolaatuinen kopio aidosta? Mitä jos tiedon väheneminen jättääkin jäljelle olennaisen? Paradoksaalisesti maalauksen kolmiulotteinen tekstuuri lisääkin kuvan sisältämää informaatiomäärää. Maalipintojen muistiin jääneistä jäljistä voi lukea toisenlaisia asioita kuin alunperin pohjana olleesta valokuvasta. Omakuvien maalaaminen on minulle oman identiteetin tutkimista ja itseni radikaalia hyväksymistä.

//

During the past year I’ve painted multiple self-portraits. I base the paintings on photographs I’ve taken. I then make counterparts of the paintings that are based on the previous paintings. I do this to eradicate the original picture little by little to imitate what photocopying or re-recording does to analog media. There’s always less information in the copied product.

Am I just a low quality copy of the real? What if less information leaves the essential to be seen? Paradoxically the 3D texture of the paint also increases the information contained in the picture. Surface of the paint works like memory foam and through it I can pass different things than those contained in the original photograph. For me painting self-portraits serves also the usual end goals of studying my own identity and radical self-acceptance.