Artikkeli Turun Sanomat, 25.10.2003 , Tuomo Karhu

Skandaalin aloittama keskustelu tanssista jatkuu

Kritiikki ja sen kritiikittömyys

TUOMO KARHU

– Suomessa on jo vuosikausia ollut pienenä ongelmana, että harva uskaltaa kirjoittaa tanssista kritiikkiä. Piirit ovat niin pienet, filosofian tohtori ja tanssikriitikko Hanna Järvinen totesi Kirjakahvilassa tanssista ja varsinkin sen kritiikistä käydyssä keskustelussa, jonka kimmokkeena toimi syyskuussa Turun Sanomissa tanssiteatteri Erin ja Turun filharmonisen orkesterin Skandaali-esityksen pohjalta käyty debatti.

Keskustelu tanssin ympärillä jatkuu kuumana. Kirjakahvilassa Kimmo Alakunnas (vas.), Hanna Järvinen, Tom Linkinen ja Nina Renvall löivät lisää löylyä.
Paikalla olivat debatin arvostelullaan käynnistäneen Hanna Järvisen lisäksi tanssija ja koreografi Nina Renvall, Skandaalissa kuorotanssijana mukana ollut tanssin opiskelija Kimmo Alakunnas sekä keskustelun vetäjä Tom Linkinen; kaikki yksimielisiä siitä, että suomalainen tanssikritiikki on varsin heikoissa kantimissa.Varsinkin Renvall peräsi median vastuuta:- Minä ja monet kollegani olemme miettineet sitä, miksi Turussa voi niin helposti julistautua jonkin alan mestariksi ja ennen kaikkea, miksi se menee niin helposti mediassa lävitse. Sellaiset tanssintekijät, jotka eivät halua tai edes kykene julistamaan mahtavuuttaan, voivat jäädä pimentoon moneksi vuodeksi.

Arvosteluista mainoksia

Yhdeksi vilkkaana ja kiivaanakin rönsyilleen keskustelun keskeisistä teemoista nousi tanssikriitikkojen kritiikittömyys, arvostelun muuttuminen yhä enemmän mainostamiseksi.

– Skandaali-kritiikkini sai paljon vastineita osittain siksi, että Turun Sanomat lisäsi arvosteluni perään minun tehneen väitöskirjan aiheesta Turun yliopistossa. Minua ruvettiin tituleeraamaan tutkijaksi ja väittämään liian asiantuntevaksi ollakseni kriitikko. Eikö hyvä kritiikki kuitenkin pyri nimenomaan asiantuntemuksellaan antamaan yleisölle mahdollisuuden laajentaa katsomiskokemustaan, sekä etu- että jälkikäteen? Järvinen kysyi.

Myös Renvall korosti kriitikon tehtävää esittää uusia näkökulmia, ikään kuin kouluttaa ihmisiä ja tehdä tanssia tutuksi muillekin kuin asiantuntijoille.

– Päänsilittely ei palvele sen enempää tanssintekijöitä kuin yleisöäkään. Jos yleisö rakastaa teosta, ei asiantuntijan teksti riko sitä ajatusta, vaan antaa vinkin toisenlaiseen ajatteluun. Hymistelyä on kuultu ihan liikaa niin Turun Sanomissa kuin Helsingin Sanomissakin, Renvall jyrähti ja piti erityisen vaarallisena sitä, että hymistely voi mennä täydestä esimerkiksi apurahoista päättäviin.

Viime kädessä hymistelystä kärsivät tanssintekijät.

– Tanssijoiden uskalluksen puute johtuu usein halusta turvata tulevaisuus ja olla vaarantamatta omia apurahojaan, Alakunnas muistutti.

Koulutuksen puute

Yhdeksi suomalaisen kritiikin ongelmista ylipäänsä keskustelijat nostivat koulutuksen puutteen.

– Jos vertaa esimerkiksi elokuvaan, Moskovan konservatoriossa on elokuvakriitikkolinja. Mielestäni koulutuksen puute nimittäin näkyy erityisesti elokuvakritiikissä, josta valtaosa on täysin asiantuntematonta ja pelkkää mainospuhetta, Järvinen sanoi.

Tilannetta ei paranna se, että tanssintekijöiden koulutuksesta puuttuu verbalisoinnin opetus.

– Olen törmännyt toistuvasti erilaisissa tanssikonferensseissa käsitykseen, että nuorille opiskelijoille pitäisi opettaa myös kirjoittamista ja puhumista. Opiskelijan täytyy osata selittää teoksensa niin, että joku muukin saa siitä jotain irti, Järvinen näki.

– Kunhan siinä ei käy niin, että pääpainotus alkaa kääntyä siihen selittämiseen. Kriitikon pitää osata lukea myös itse liikettä eli sitä tanssiesityksen kieltä. Kammoan kriitikoita, jotka lähestyvät tanssiteoksia kirjallisen ajattelun kautta tyyliin, että tuo ja tuo symboli kuuluu tuohon ja tuohon, Renvall jatkoi.

Alakunnas oli samoilla linjoilla:

– Olen törmännyt arvosteluihin, joita pitää lukea sanakirjan kanssa. Mikä pointti sellaisella kritiikillä on? Johtuuko tekstin vaikeus siitä, ettei kirjoittaja tiedä asiasta mitään vai siitä, että teoksessa ei vain ole mitään, mistä saada kiinni?