Artikkeli Turun Sanomat, 22.4.2004  , Tuomo Karhu

Kirjakahvilassa puhuttiin päivälehtikritiikistä

Arvostelija auttaa kokemalla ennakkoon

TUOMO KARHU

– Uskaltaisin väittää, että kriitikko on aina kiinnostunein omasta tekstistään. Kriitikolle on tärkeää, että hänenkin nimensä näkyy jossain. Siksi on luonnollista, että arvostelija on kiinnostunut kirjoista, joiden hän arvelee kiinnostavan muitakin, kirjailija, Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola totesi tiistai-iltana Kirjakahvilassa.

Illan aiheena oli kirjallisuuden päivälehtikritiikki, jonka tiimoilta on kirjailija Raija Siekkisen kuoleman jälkeen kiivailtu koko kevään ajan. Aholan kanssa keskusteli kirjailija, kriitikko ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Kari Levola. Tilaisuuden veti kirjailija Niina Repo.

Tuttuja polkuja kulkenut keskustelu käsitteli muun muassa kirjavuoden painottumista syksyyn.

– Lähes kaikki kirjallisuus ilmestyy syksyllä. Myös useimmat kilpailut ajoittuvat syksyyn. Yhä useampi kirjailija joutuu huomaamaan tuossa palkintoruletissa, että oma teos jää kokonaan huomiotta, Levola sanoi.

– Olisi kaikkien eduksi, jos palkinnot hajautettaisiin ympäri vuoden, Aholakin näki.

Kriitikko esikokijana

Yli 20 vuotta kriitikkona toiminut Ahola kertoi ryhtyneensä arvostelijaksi ajatuksenaan, että on merkityksellistä esittää mielipiteitä taiteesta ja kirjallisuudesta.

– Mielipiteet ovat kiinnostaneet ihmisiä aina. Kritiikin lukeminen on itse asiassa aika lähellä tirkistelyä. Lukija saa tietää, mitä mieltä joku muu ihminen on asiasta, joka kenties kiinnostaa lukijaa itseäänkin, Ahola pohti.

Ajan ja kokemuksen myötä hänen näkemyksensä kritiikin perimmäisestä tarkoituksesta ovat hieman tarkentuneet.

– Olen alkanut yhä enemmän nähdä kritiikin eräänlaisena esikokemisena. Kriitikko helpottaa lukijan elämää kokemalla asioita ennakkoon ja kertomalla kokemuksistaan.

Tavallaan kyse on ajan hallinnasta.

– Koska kulttuuritarjonta on niin valtava, edes kulttuuritoimittaja ei voi nähdä, kokea ja lukea kaikkea itse. Jokainen joutuu enemmän tai vähemmän olemaan sen varassa, mitä muut sanovat. Kriitikon avulla yleisön on helpompi suunnistaa kulttuurin kartalla.

Kirjanimekkeitä yhä enemmän

Nykyisin teoksia julkaistaan niin paljon, että kirjallisuuden kenttää on jotakuinkin mahdoton hallita. Kaikkia kirjoja ei yksinkertaisesti voida arvostella.

– Kirjallisuustoimittajan työ ei todellakaan ole kadehdittavaa. Jotain kertoo sekin, että vuonna 2003 Hesarissa ilmestyi 601 kirja-arvostelua, eikä siinä ollut kuin pieni osa kaikista julkaistuista teoksista.

Huolimatta nimekkeiden määrästä kirjallisuuden merkitys on Aholan mielestä vähenemään päin.

– Mielestäni kilpailutkin kertovat siitä. Palkinnothan ovat yritystä nostaa kirjallisuutta jotenkin muuten kuin kirjallisuuden itsensä kautta.

Levola kuitenkin muistutti, että kirjastojen lainausluvut kasvavat koko ajan.

– Valitettavasti samaan aikaan kirjahankintojen määrät ovat laskeneet. Esimerkiksi esikoisrunokokoelmaani hankittiin vuonna 1980 kirjastoihin lähes tuhat kappaletta. Nykyään isonkin kustantajan runokokoelmaa voidaan hankkia koko Suomeen 30 kappaletta.

Uudenlaisia käsittelytapoja

Vilkkaana ja sopuisana rönsyilleessä keskustelussa nousi esiin tarve uudenlaisille tavoille käsitellä kirjallisuutta päivälehdessä.

– Ennenhän Hesarissa oli laajempia esseetyyppisiä tekstejä, joissa saatettiin käsitellä useita teoksia samassa jutussa. Yhdistävänä tekijänä saattoi olla esimerkiksi tyyli tai teema. Ehkä jokin tuollainen teksti voisi olla taas paikallaan, Ahola arveli.

Tilaisuuden lopuksi Niina Repo kysyi keskustelijoilta kriitikon ja kirjailijan pahimpia painajaisia.

– Kriitikon pahin painajainen on kirja, josta ei keksi mitään sanottavaa. Kirja, jota ei voi sen enempää haukkua eloisasti kuin kiittää innoittuneesti, Ahola vastasi.

Helppoa ei ole tuollaisen kirjan tekijälläkään.

– Kyllä kirjailijan pahin painajainen taitaa olla hiljaisuus, Levola nimittäin uskoi.